Vauvaviikko

Huomasin Ylen Puoli seitsemän -ohjelman viettävän tällä viikolla Vauvaviikkoa. Hieno aihe ja ohjelma tarjoaa varmasti vauvojen vanhemmille ja läheisille mielenkiintoista sisältöä. Tottakai suon kaikille onnellisille vauva-arkea viettäville ihania aikoja yhdessä vauvan kanssa. Itsekin olen saanut sitä onnea maistaa, en biologisen vanhemmuuden, vaan sijaisvanhemmuuden sekä kansainvälisen adoption kautta.

Tiedän kuitenkin monien keksivän tällä viikolla klo 18.30 jotain muuta tekemistä kuin Ellan ja Mikon seuran. Aihe on kuitenkin osalle ihmisiä hyvin kipeä ja vaikea, ehkä jopa liian satuttava. Keskuudessamme elää kasvava tahattomasti lapsettomien joukko, joille biologisen lapsen kaipuu saattaa täyttää koko elämän.


Kirjoitin viime äitienpäivän aikaan paikallislehteen seuraavan tekstin ja haluan tällä kohtaa tuoda sen myös blogini kautta luettavaksi ja toivottavasti myös tueksi jonkun kipeään kohtaan.

Se polku on usein kivinen...

* * * *

Minun äitienpäiväni

Niin kuin useimmat muistavatkin, viime sunnuntaina vietettiin äitienpäivää. Harvempi ehkä kuitenkin tietää, että edellisenä päivänä vietettiin lapsettomien lauantaita. Itselleni viime viikonloppu oli hyvin tunteikas. Molemmat merkkipäivät koskettavat elämääni ja mielessäni vietän molempia, vaikka äitienpäivän viettämisen ulkoiset merkit ovatkin näkyvämmin esillä.

Minulla on kaksi lasta. En ole synnyttänyt yhtään lasta. Silti olen niitä odottanut. Odottanut kauemmin kuin kenenkään pitäisi. Ja siitä huolimatta olen lapseton. Biologisesti lapseton.

Olen rimputtanut lapsettomuusklinikan ovikelloa ja tarttunut ovenkahvaan kuin viimeiseen oljenkorteen. Päästäkää minut sisään, tehkää minulle lapsi. Alistun piikittämään itseeni hormooneja, napsimaan pillereitä ja suihkeita. Dumppaan kehooni aineita virittääkseni itseni viimeisen päälle valmiiksi saavuttamaan sen biologian huipentuman, jossa naisesta tulee äiti. Suostun mihin vain, kunhan saan käärön syliini. Sillä olenhan minäkin sen arvoinen, äitiyden arvoinen. Oikeuksieni peräänhän tässä vain huutelen.

Alistuttuani tähän kaikkeen pysähdyn selkä muuria vasten. Tuijotan totuutta silmiin ja nöyrryn. Ei näistä soluista, ei tästä kehosta, ei tähän perheeseen eikä minulle. Ei kymmenen pisteen vauvaa, ei edes yhdeksän. Ei biologista lasta, ei biologista äitiyttä.

Lapsettomuus on elämän mittainen suru. Vaikka pahin vaihe omalla kohdallani on jo ohi, säilyy suru hiljaisena hymninä elämän kulun askelissa. Nostaakseen päätään lapsettomien lauantaina ja yhtyäkseen muiden saman kokeneiden askeliin.

Luodessaan maailmaan eriarvoisuutta Jumala jakoi myös toivon kipinöitä. Toisten eriarvoisuudesta nousee toisten oikeuksien täyttymys. Thaimaassa erään äidin tehtävä oli tulla äidiksi puolestani. Antaa samalla minulle oikeus tulla äidiksi. Sen suurempaa lahjaa ei toiselle voi antaa. Sen lahjan saadessaan, on kiitollisuuskin tunteista pienin.

Kaikkina äitienpäivinä näiden kokemusten jälkeen olen tuntenut äitiyden onnea vähintäänkin kahden äidin edestä. Ihanampaa lasta en itse olisi voinut saada aikaan. Ottaessani lapsen syliini, silittäessäni tummaa tukkaa ja tuntiessani lämmön ja läheisyyden, irtoan tämän yhteiskunnan raameista. En sovi mihinkään normielämän kaavaan, mutta onnellisen äidin reseptin tiedän ilman yhdeksän kuukauden raskauttakin.

Haluan lähettää kaikille lapsettomuuden kokeneille valtavasti voimia jokaiseen päiväänne. Lohdutuksen sanat puuttuvat tältä kohtaa, jää vain toivo.

* * * *