tiistai 17. kesäkuuta 2014

Muusa, in memoriam

Muusa joskus elämänsä ehtoopuolella.

Kerronpa tässä ensimmäisen labradorinnoutajani Muusan tarinan. Muusan kautta tämä rotu on uinut sydämeeni syvälle eikä sieltä pois varmaan uikaan. Kaivoin oheiset kuvat arkistoista ja yritin saada ne edes jollain tavoin nähtäville.Tarinan valokuvat ovat ajalta ennen digiä ja niiden laatu on mitä on.

Olin touhunnut aiemmin Suomen pystykorvien kanssa ja käyttänyt rotua sen rodunmukaiseen käyttötarkoitukseensa eli metsästykseen. Olin nauttinut rodusta suunnattomasti. Monet pakkasaamun pystykorvahaukut metsällä, terhakka kippurahännän viuhahdus koiran vilahtaessa ohitseni varvikossa, tervastulinuotiot pikinokan seurassa ja iloinen ihmisen ystävä kotioloissa. Muutto kaupunkiin asumaan laittoi harkintaan jonkin muun koirarodun. Ja sitten tuli Muusa.

Muusa oli tarjouspentu aivan niinkuin amerikkalaisen elokuvan ja kirjan tähti labradorinnoutaja Marleykin. Muusalla oli Marleymaisia piirteitä, ei ulkonäössä vaan käytöksessä :-) (viite: Grogan John, Marley ja minä). Olisi ehkä kannattanut harkita kaksi kertaa ottaako tarjouspentua itselleen. Vitsi vitsi, ei tarjouspentu automaattisesti tarkoita ongelmia, sattumaa vain koko juttu.



Muusa opettelee koirana olemisen alkeita Suomen pystykorvan seurassa. Tässä vaiheessa äippä on jo ymmärtänyt pelastaa tavaroita turvaan labbiksen mentävältä korkeudelta.

Muusan ollessa pieni olin kokopäivätöissä ja koira joutui olemaan pitkät päivät yksin kotona. Siitä seurasi, ettei minulla enää ollut viherkasveja. Kasvien kadottua palauttelin repaleisia lainakirjoja kirjastoon. Olin ihmeissäni, sillä pystykorvien kanssa oli huusholli ollut aina tiptop. Etsin tietoa rodusta ja ymmärsin etteivät nämä olekaan niitä rauhallisia sokean opaskoiria vaan energiapakkauksia, joiden energiat pitää suunnata oikeanlaiseen tekemiseen. Ei siis muuta kuin ennen töihin lähtöä kello viideltä ylös ja Muusan kanssa lenkille. Muistan täysikuun valaisemia pakkasaamuja lenkillä koiran kanssa pitkin kaupungin katuja. Jossain vaiheessa ajattelin koiran imevän itseensä energiaa ulkoilmasta, jaksaakseen sitten päivän mittaa työstää betoniseiniä ja ovenkarmeja. Bodaustakin se harrasti poissa ollessani. Kirjoituspöytää kun siirtää kaksi metriä seinän viereltä keskilattialle, voi siirtyä elektroniikkatyöntekijäksi. TV vastaanottimen virtajohto vedetään ensin irti seinästä ennen kuin se palastellaan kahden senttimetrin mittaisiksi palasiksi. Äitin kamerankin voi ihan hyvin nakertaa toimintakyvyttömäksi kun ei se kumminkaan osaa kunnon kuvia ottaa.

Eihän siinä muuta kuin panostamaan koiran elämän kuntoon saattamiseen. Pentukurssille! Olin innokas kurssilainen ja niin oli Muusakin. Innokkain ainakin kuopan kaivuussa koulutuskentälle.
  • Saako teillä kaivaa pihaa tuolla tavalla, kysyi eräs opiskelutoveri mullan peittämiä kenkiään ihmetellessään.
Häpeän punan levitessä yhä syvemmäksi kasvoillani potkiskelin enimpiä multia takaisin monttuun.

Annoin kaiken liikenevän aikani Muusalle. Pikkuhiljaa panostus alkoi tuottaa tulosta. Muusa nautti tekemisistämme ja minä nautin koirastani. Samalla Muusalle alkoi kehittyä ääretön viisaus. Uskon, että kaikki se mitä koiraltani vaadin kantoi hedelmää myöhempinä vuosina ja pahimmasta riiviöenergiasta päästyämme aloimme olla yhteisen elämämme suvantovaiheessa. Muusa oli tervepäinen koira. Yksin oleminen vain ei miellyttänyt häntä.


Muusa kävelee tässä voikukkaniityillä. Äkkinäinen voisi kuvitella kyseessä olevan hassunhauskan ympäristöön tutustumisen... Muusapa tiesi nurkan takana olevan tunkion ja harmitteli äitin huomanneen hänen askeleidensa suunnan...

Muusa melkein oppi puhumaan. Hyvin usein sain kuulla koirastani kommentteja, ettei tuollaista voi ollakaan. Miten ihmeessä koira voi olla noin viisas. Muusa osasi lukea ajatuksia. Kun ei suusta lähtenyt ääntä, Muusa puhui silmillään.

Muusa oli mukana kaikessa. Monet bussimatkat tehtiin yhdessä. Juna ja ratikka tulivat tutuiksi. Käytiin Puisto Bluesissa Maarit Hurmerinnan siliteltävänä ja jossain vaiheessa Muusa hurmasi miehenkin elämääni.

Muusa osasi ”tempaista”. Milloin lähdettiin kaupan edestä vesirännit mukana lintujen perään, milloin sain hakea koiraani uimalla pois järvestä. Keppejä veteen heitellessäni en huomannut vedessä kelluvaa katiskan merkkiä, mutta Muusapa huomasi. Niin olisi tullut koko katiska rantaan, mutta kun voimat eivät riittäneet. Äidin käskyt rantautua eivät menneet perille. Noutamaanhan minut oli tänne käsketty. Ei muuta kuin vaatteet pois päältä ja uimalla koiraa rantauttamaan.

Ruoka. Se oli Muusan elämän tärkein asia. Olisin ehkä toivonut itse olevani se tärkein, mutta ruoka se oli sittenkin. Sitä oli saatava keinolla millä hyvänsä ja kaikki maistui. Ainakin melkein kaikki. Eräänä pääsiäisenä mämmiä tarjotessani Muusa kertoi sen olevan jo kertaalleen syödyn, että ei siis enää maistu. Salaatista Muusa oli sitä mieltä, että jänis voi syödä sen salaatin, niin me syödään sitten se jänis. Muutoin kaikki kävi. Keittiön roskiskaapista voi kaivella herkkupaloja joita äiti ei ollut ymmärtänyt tarjota. Siinä samalla oli mukava levitellä kahvin suodatinpaperin sisältöjä pitkin keittiön lattioita. Äiti niin kovasti ilahtui töistä kotiin tullessaan kun keittiössä oli taas ahkeroitu. Muuttopuuhissa muuttolaatikkoon lattialle laitetut jauhokaapin sisällöt olivat vastustamaton houkutus. Jos ei niistä syödäkseen saanut niin ainakin kivat pöllybileet sai pitää.. Muusa ei ymmärtänyt koiria, jotka ronklasivat ruokansa kanssa. Erämatkalla veripalttua pystykorvalle tarjotessani Muusa oli aivan kauhuissaan kun koira jätti ruuan syömättä. Pystykorva osaa säästää pahan päivän varalle, mutta Muusa aivan vapisi ja tärisi miettiessään; ”Eikö tuo syö. Minä voin kyllä syödä”.Yksin olemisen tuska vaivasi Muusaa aikuisiälläkin. Aina piti tehdä jotain pientä osoittaakseen ettei ollut kiva juttu kun jätit minut yksin. Monet kynät ja huulirasvat nakerrettiin. Menipä kokonainen pussillinen pöydälle unohtuneita turkinpippureitakin. Kerran Muusaa oli närästänyt. Onneksi yöpöydältä löytyi Rennie tabletteja...

Muusasta tuli äiti kolmivuotiaana. Olin itse innoissani pentueesta, kuusi ihanaista lasta. Muusaa ei äitiys kiinnostanut. Hän oli individualisti elämässään eikä muista huolehtiminen ollut hänen juttunsa. Pennut pääsivät hyviin koteihin, mutta jälkeenpäin olen harmitellut miksi en jättänyt itselleni tästä sydämeen menevästä koirasta uutta kasvua. Toistamiseen en Muusaa pennuttanut. Annoin koiralle rauhan nauttia omasta elämästään ja suositus onkin ettei heikkoa lisääntymis- ja hoivaviettiä suosittaisi.

Kaksi ruokakuppia ja kolme kuppia kohden. Siinä ne Muusan lapset ovat elämänsä alkumetreillä.

Muusa pääsi mukaan metsästysharrastukseeni. Koira nautti metsäkeikoista, siellä oli kiva peuhata ja riehua. Oli siitä hyötyäkin, sillä lintujen ollessa lähellä, koira kertoi käytöksellään, että nyt kannattaa olla varuillaan. Varsinainen riistavainu Muusalta puuttui. Muistan erään loppukesän vesilinnun pyyntireissun. Olin neljä päivää kolunnut Lappilaisia suomaastoja. Ihanaa eräelämää oli vietetty. Ruoka oli kypsynyt nuotiolla. Tuoretta siikaa yms. ihanuuksia. Muusa oli jaksanut rämpiä mukana reissussa. Veneessäkin oli tullut vesilintu tilanteita, mutta itse piti noutaa saaliit sillä Muusaa ei kiinnostanut sorsan haju. Viimeisenä päivänä veneen rantautuessa telaspaikkaan veteen lensi tyhjä nötköt-sälyketölkki. Siinä samassa monta päivää mukavuusalueelleen veneeseen parkkeerannut koira syöksyi veteen tyhjän nötköt -purkin perään. Siltä reissulta Muusa sai lisänimen ”nötkötin noutaja”. 

Muusa haistoi kyllä riistan, silloin kun halusi. Pystykorvan kanssa oli kuitenkin aina varmempaa...

Muusa oli loppuun asti nuorekas. Kymmenvuotiaana lenkkeillessämme ihmiset pysähtyivät jututtamaan meitä. ”Oi kun ihana, se on pentu vielä”. Tapasin sanoa, että ”on pentu, kymmenvuotias pentu”. Muusa oli aina pirteä ja pienen kokonsa vuoksi varmaankin hämäsi ikäänsä nuoremmaksi.

Hit the road ja pidetäänhän me mukavaa!

Muusan viisaus sai melkein yli meneviä piirteitä. Välillä säälitti koiran puolesta kun se ymmärsi kaiken. Muusa sai nukkua sängyssä vieressämme jos halusi. Välillä yritimme mieheni kanssa ottaa uutta kurssia koiran kasvatukseen, varsinkin karvanlähtöaikoina. Puhtaita lakanoita vaihtaessamme puhuimme keskenämme, että otetaan nyt sellainen sääntö, ettei Muusa saa tulla sänkyyn... Koira kuunteli sujuvasti keskusteluamme ja yksi yö sujui nukkuen jossain näkymättömissä. Seuraavana iltana ilmestyivät ne puhuttelevat silmät sängyn laidalle. Että jos ihan vähän vain tähän reunalle tulisin. En aio haitata teitä yhtään, tässä reunalla jos saisin olla. Puolen tunnin sisään tapahtumat etenivät siihen malliin, että koira koki reviirikseen jo koko jalkopään ja puoli tuntia lisää niin se venytti raajansa täyteen mittaansa kertoakseen: ”tehkääpäs tilaa, tähän ei oikein sovi”.

Muusa ymmärsi puhetta. Suomen kieli taittui ongelmitta. Kun mieheltä oli toinen villasukka hukassa ja keskustelimme asiasta tyyliin ”missä se sun toinen sukka nyt mahtaa olla”. Tuli koira hetken kuluttua sukka suussaan toisesta huoneesta. Muusan herkkuhimoa oli helppo käyttää hyväkseen uusia temppuja opetettaessa. Muusalle sai latoa tornillisen pipareita tai joulutorttuja pään päälle. Niitä pidettiin paikoillaan kunnes saatiin lupa nauttia herkuista. Niinpä ihmisille kävi välillä haksahduksiakin. Kerran muistan Muusan jääneen makuuhuoneeseen keksi kuononsa päällä. Aikaa oli kulunut arviolta tunnin verran kun alati jaloissa pyörivää koiraa alkoi jo kaivata. Dooow, sanoi mieheni ja palasi makuuhuoneeseen ihmettelemään yhäkö koira siellä vapaa-käskyä odotteli. Kuolalammikot lattialla olivat kasvaneet mittaviksi ja odotus palkittiin ruhtinaallisesti. Kuuliaisempaa koiraa voi ihminen itselleen vain haaveilla.

Muusalla oli koko ikänsä hyväkuntoinen ja kiiltävä turkki.

Tässä Muusaa nakitetaan juustonaksuilla istumaan ja odottamaan lupaa syödä. Suu on tungettu täyteen juustonaksuja ja nenän päälle ladataan samaa kamaa. Harmaata on kuonossa jo aika lailla.

Voin kertoa, että tämä ei ole minun ideani. Jo pelkästään se, etten syöttäisi koirilleni juustonaksuja, mutta että niillä pitäisi koiraa tuolla tavalla "kiusata".

Koiran ennustettu elinikä on lyhyempi kuin ihmisen. Niin se vain menee. Ottaessaan koirasta perheenjäsenen ihminen sitoutuu koiran elämään pitkälle toistaymmentä vuotta. Valitettava tosiasia on, että luopumisen aika tulee ennenpitkään. Niin se kävi myös rakkaan Muusankin kanssa.
Muusan elämän loppu alkoi häämöttää sinä syksyisenä lauantaina kun onnekseni olin kotona ja näin koiran lyyhistyvän lattialle ja vinkaisevan. Koira jähmettyi paikoilleen ja tiesin välittömästi jotain olevan pahasti pielessä. Sen jälkeen Muusa ei enää halunnut liikkua. Ihan saman tien olin vakuuttunut, että suorin tie lääkäriin on paras tie. Mieheni oli metsästysreissulla merellä tiettömien taipaleiden takana eikä minulla ollut autoa käytettävissäni. Taksi, jonka tilasin paikalle epäröi ottaa koiraa kyytiinsä. Tulee muka karvaa autoon. Tuleeko jaloissani etupenkillä makaavasta elottomasta koirasta karvaa autoon asiakkaita häiritsevästi... No, kyllä se kuljettaja perillä pieneläinklinikalla sitten totesi, että koira on oikeasti sairas.

Pääsimme saman tien lääkärille ohi jonon ja onneksi saimme ammattitaitoista hoitoa. Sain heti tiedon, että kyseessä on vakava tilanne ja Muusalla on pernakasvain revennyt. Ainoa mahdollisuus jäädä henkiin olisi leikata saman tien. Se olikin ainoa ajatukseni siitä eteenpäin. Muusa oli pelastettava kaikin käytettävissä olevin keinoin. Enhän ollut ajatellut, että rakkaani menisi muille maille. En vain ollut lainkaan valmistautunut asiaan ja nyt olin tilanteen edessä. Luopumisen aika kolkutteli olkapäälle, mutten ollut valmis luopumaan.

Muusa siis leikattiin ja mieskin pääsi saaresta klinikalle herättelemään koiraa nukutuksesta. Herkkujen nimiä luetellessa koira vähitellen kiinnostui ympäristöstään ja elinvoimat palautuivat kannattelemaan heikkoa kehoa. Muusa oli tosi reipas herättyään ja pääsi saman tien kotiin. Lääkäri totesi, että näitä pernan postoja on tehty ja koirat ovat eläneet muutaman kuukauden ilman pernaa. Siitä lähti sopeutuminen ajatukseen, että Muusa olisi muutaman kuukauden sisään poissa.

Kotiin päästyämme Muusa alkoi toipua hirmu reippaasti. Kaikki meni hyvin, kunnes seuraavana päivänä Muusan kunto romahti ja koira alkoi läähättää. Olin aivan varma, että kyseessä olisi sisäinen verenvuoto. Läähätys vain lisääntyi ja epätoivon tuska myös soittaessani eläinlääkäreille ja tuttavien tuttaville, eikä kukaan pystynyt ottamaan Muusaa vastaan pyhäpäivänä. Niinpä viimein Viikin yliopistollinen eläinsairaala lupautui ottamaan meidät vastaan ja säntäsimme kohti Viikkiä tuhatta ja sataa. Auton nopeusmittarin lukemaa ei uskalla ääneen kertoa, mutta huomattavan kovaa tuli mentyä.

Silmieni limakalvolle on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi kuva Viikin eläinsairaalassa kärryjen päällä kuljetettavasta Muusasta pää alaspäin painuneena katse haparoivan pälyilevänä ja olemus kipeänä. Silloin luulin katsoneeni Muusaa elävien kirjoissa viimeistä kertaa.

Muusa oli tarkkailtavana Viikissä vuorokauden ja sen jälkeen saimme hakea rakkaamme kotiin. Muusa palautui elämään omaa normaalia elämäänsä. Meille oli annettu elinikäennusteeksi muutamia kuukausia. Muusa elää porskutti sen jälkeen noin puolitoista vuotta. Määränpäänsä hän kohtasi eräänä toukokuisena päivänä. Vuosi oli 2008 ja Muusalle oli karttunut ikää jo 14v. Ikä oli lukuna kunnioitettava, mutta jokainen vuosi ja hetki olivat minulle ja Muusalle ainutlaatuisia, ajassa mittaamattomia hetkiä. Olimme saaneet kulkea yhdessä kappaleen matkaa ja se kappale oli meille se ihan paras kappale.

Muusan arkku vuorattiin vaaleanpunaisella pitsillä. Se sopi hänen persoonaansa. Muusa nukkui viime untaan mieliasennossaan etutassut takatassujen huomassa. Se oli "nipullinen tassuja" asento.  Hautaan mukaan  laitettiin veskippo ja ruokakippo, jossa oli Muusan omaa muonaa. Eväät mukaan taivasmatkalle siis. Lisäksi mukaan laitettiin  lempilelu eli köysisolmu. Kansi ruuvattiin kiinni ja hauta peiteltiin. Sinne matkaan lähti muistoja ja tunteita säkkikaupalla. Niiden muistojen ääreen palaan vielä usein.

Sinä kohtalokkaana päivänä olin sattunut tulemaan töistä kotiin normaalia aikaisemmin. Havahduin ihmettelemään verijälkiä lattialla. Koira oli vetämätön ja halusi vain maata. Tiesin heti jotain olevan vialla, mutten uskonut sen päivän jäävän viimeiseksemme. Lattialla oli verisiä klönttejä, tiesin niiden olevan koiran peräpäästä kotoisin. Muusa oli sairas ja hänet oli saatava lääkäriin mahdollisimman pian. Silloin kukkivat mirrinmintut takapihallamme ja otin viimeisiä valokuvia Muusasta kirsikkapuun kukkien alla. Koira oli tuskainen, mutta halasimme halaamasta päästyämme. Saimme ajan pieneläinklinikalle ohi jonon. Vastaanottohuoneessa lääkäri kertoi kohtutulehduksesta ja heikoista veren rauta-arvoista. Tiesin tien pään tulleen vastaan. Muusa oli pyörtynyt eteeni ulkona pissakäynnillä muutamaa päivää aikaisemmin. Muusan elämä oli tässä. Enää oli jäljellä muistot. Muistot ja kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olit ja että olit vieläpä niin mieletön koira. Eihän tälläisiä ole. Muusa, olit ja olet äitille rakas. Sydämeen menevä rakas ja tiedät sen siellä taivaassakin. Olen kiitollinen kaikesta kanssasi, kiitos rakas Muusa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti