Muusa joskus elämänsä ehtoopuolella. |
Kerronpa tässä ensimmäisen
labradorinnoutajani Muusan tarinan. Muusan kautta tämä rotu on
uinut sydämeeni syvälle eikä sieltä pois varmaan uikaan. Kaivoin oheiset kuvat arkistoista ja yritin saada ne edes jollain tavoin nähtäville.Tarinan valokuvat ovat ajalta ennen digiä ja niiden laatu on mitä on.
Olin touhunnut aiemmin Suomen
pystykorvien kanssa ja käyttänyt rotua sen rodunmukaiseen
käyttötarkoitukseensa eli metsästykseen. Olin nauttinut rodusta
suunnattomasti. Monet pakkasaamun pystykorvahaukut metsällä,
terhakka kippurahännän viuhahdus koiran vilahtaessa ohitseni
varvikossa, tervastulinuotiot pikinokan seurassa ja iloinen ihmisen
ystävä kotioloissa. Muutto kaupunkiin asumaan laittoi harkintaan
jonkin muun koirarodun. Ja sitten tuli Muusa.
Muusa oli tarjouspentu aivan niinkuin
amerikkalaisen elokuvan ja kirjan tähti labradorinnoutaja Marleykin.
Muusalla oli Marleymaisia piirteitä, ei ulkonäössä vaan
käytöksessä :-) (viite: Grogan John, Marley ja minä). Olisi ehkä
kannattanut harkita kaksi kertaa ottaako tarjouspentua itselleen.
Vitsi vitsi, ei tarjouspentu automaattisesti tarkoita ongelmia,
sattumaa vain koko juttu.
Muusa opettelee koirana olemisen alkeita Suomen pystykorvan seurassa. Tässä vaiheessa äippä on jo ymmärtänyt pelastaa tavaroita turvaan labbiksen mentävältä korkeudelta. |
Muusan ollessa pieni olin kokopäivätöissä ja koira joutui olemaan pitkät päivät yksin kotona. Siitä seurasi, ettei minulla enää ollut viherkasveja. Kasvien kadottua palauttelin repaleisia lainakirjoja kirjastoon. Olin ihmeissäni, sillä pystykorvien kanssa oli huusholli ollut aina tiptop. Etsin tietoa rodusta ja ymmärsin etteivät nämä olekaan niitä rauhallisia sokean opaskoiria vaan energiapakkauksia, joiden energiat pitää suunnata oikeanlaiseen tekemiseen. Ei siis muuta kuin ennen töihin lähtöä kello viideltä ylös ja Muusan kanssa lenkille. Muistan täysikuun valaisemia pakkasaamuja lenkillä koiran kanssa pitkin kaupungin katuja. Jossain vaiheessa ajattelin koiran imevän itseensä energiaa ulkoilmasta, jaksaakseen sitten päivän mittaa työstää betoniseiniä ja ovenkarmeja. Bodaustakin se harrasti poissa ollessani. Kirjoituspöytää kun siirtää kaksi metriä seinän viereltä keskilattialle, voi siirtyä elektroniikkatyöntekijäksi. TV vastaanottimen virtajohto vedetään ensin irti seinästä ennen kuin se palastellaan kahden senttimetrin mittaisiksi palasiksi. Äitin kamerankin voi ihan hyvin nakertaa toimintakyvyttömäksi kun ei se kumminkaan osaa kunnon kuvia ottaa.
Eihän siinä muuta kuin panostamaan
koiran elämän kuntoon saattamiseen. Pentukurssille! Olin innokas
kurssilainen ja niin oli Muusakin. Innokkain ainakin kuopan kaivuussa
koulutuskentälle.
- Saako teillä kaivaa pihaa tuolla tavalla, kysyi eräs opiskelutoveri mullan peittämiä kenkiään ihmetellessään.
Häpeän punan levitessä yhä
syvemmäksi kasvoillani potkiskelin enimpiä multia takaisin
monttuun.
Annoin kaiken liikenevän aikani
Muusalle. Pikkuhiljaa panostus alkoi tuottaa tulosta. Muusa nautti
tekemisistämme ja minä nautin koirastani. Samalla Muusalle alkoi
kehittyä ääretön viisaus. Uskon, että kaikki se mitä koiraltani
vaadin kantoi hedelmää myöhempinä vuosina ja pahimmasta
riiviöenergiasta päästyämme aloimme olla yhteisen elämämme
suvantovaiheessa. Muusa oli tervepäinen koira. Yksin oleminen vain ei miellyttänyt häntä.
Muusa melkein oppi puhumaan. Hyvin usein sain kuulla koirastani kommentteja, ettei tuollaista voi ollakaan. Miten ihmeessä koira voi olla noin viisas. Muusa osasi lukea ajatuksia. Kun ei suusta lähtenyt ääntä, Muusa puhui silmillään.
Muusa oli mukana kaikessa. Monet
bussimatkat tehtiin yhdessä. Juna ja ratikka tulivat tutuiksi.
Käytiin Puisto Bluesissa Maarit Hurmerinnan siliteltävänä ja
jossain vaiheessa Muusa hurmasi miehenkin elämääni.
Muusa osasi ”tempaista”. Milloin
lähdettiin kaupan edestä vesirännit mukana lintujen perään,
milloin sain hakea koiraani uimalla pois järvestä. Keppejä veteen
heitellessäni en huomannut vedessä kelluvaa katiskan merkkiä,
mutta Muusapa huomasi. Niin olisi tullut koko katiska rantaan, mutta
kun voimat eivät riittäneet. Äidin käskyt rantautua eivät
menneet perille. Noutamaanhan minut oli tänne käsketty. Ei muuta
kuin vaatteet pois päältä ja uimalla koiraa rantauttamaan.
Ruoka. Se oli Muusan elämän tärkein
asia. Olisin ehkä toivonut itse olevani se tärkein, mutta ruoka se
oli sittenkin. Sitä oli saatava keinolla millä hyvänsä ja kaikki
maistui. Ainakin melkein kaikki. Eräänä pääsiäisenä mämmiä
tarjotessani Muusa kertoi sen olevan jo kertaalleen syödyn, että ei
siis enää maistu. Salaatista Muusa oli sitä mieltä, että jänis
voi syödä sen salaatin, niin me syödään sitten se jänis.
Muutoin kaikki kävi. Keittiön roskiskaapista voi kaivella
herkkupaloja joita äiti ei ollut ymmärtänyt tarjota. Siinä
samalla oli mukava levitellä kahvin suodatinpaperin sisältöjä
pitkin keittiön lattioita. Äiti niin kovasti ilahtui töistä
kotiin tullessaan kun keittiössä oli taas ahkeroitu. Muuttopuuhissa
muuttolaatikkoon lattialle laitetut jauhokaapin sisällöt olivat
vastustamaton houkutus. Jos ei niistä syödäkseen saanut niin
ainakin kivat pöllybileet sai pitää.. Muusa ei ymmärtänyt
koiria, jotka ronklasivat ruokansa kanssa. Erämatkalla veripalttua
pystykorvalle tarjotessani Muusa oli aivan kauhuissaan kun koira
jätti ruuan syömättä. Pystykorva osaa säästää pahan päivän
varalle, mutta Muusa aivan vapisi ja tärisi miettiessään; ”Eikö
tuo syö. Minä voin kyllä syödä”.Yksin olemisen tuska vaivasi Muusaa aikuisiälläkin. Aina piti tehdä jotain pientä osoittaakseen ettei ollut kiva juttu kun jätit minut yksin. Monet kynät ja huulirasvat nakerrettiin. Menipä kokonainen pussillinen pöydälle unohtuneita turkinpippureitakin. Kerran Muusaa oli närästänyt. Onneksi yöpöydältä löytyi Rennie tabletteja...
Muusasta tuli äiti kolmivuotiaana.
Olin itse innoissani pentueesta, kuusi ihanaista lasta. Muusaa ei
äitiys kiinnostanut. Hän oli individualisti elämässään eikä
muista huolehtiminen ollut hänen juttunsa. Pennut pääsivät hyviin
koteihin, mutta jälkeenpäin olen harmitellut miksi en jättänyt
itselleni tästä sydämeen menevästä koirasta uutta kasvua.
Toistamiseen en Muusaa pennuttanut. Annoin koiralle rauhan nauttia
omasta elämästään ja suositus onkin ettei heikkoa lisääntymis-
ja hoivaviettiä suosittaisi.
Kaksi ruokakuppia ja kolme kuppia kohden. Siinä ne Muusan lapset ovat elämänsä alkumetreillä. |
Muusa pääsi mukaan metsästysharrastukseeni. Koira nautti metsäkeikoista, siellä oli kiva peuhata ja riehua. Oli siitä hyötyäkin, sillä lintujen ollessa lähellä, koira kertoi käytöksellään, että nyt kannattaa olla varuillaan. Varsinainen riistavainu Muusalta puuttui. Muistan erään loppukesän vesilinnun pyyntireissun. Olin neljä päivää kolunnut Lappilaisia suomaastoja. Ihanaa eräelämää oli vietetty. Ruoka oli kypsynyt nuotiolla. Tuoretta siikaa yms. ihanuuksia. Muusa oli jaksanut rämpiä mukana reissussa. Veneessäkin oli tullut vesilintu tilanteita, mutta itse piti noutaa saaliit sillä Muusaa ei kiinnostanut sorsan haju. Viimeisenä päivänä veneen rantautuessa telaspaikkaan veteen lensi tyhjä nötköt-sälyketölkki. Siinä samassa monta päivää mukavuusalueelleen veneeseen parkkeerannut koira syöksyi veteen tyhjän nötköt -purkin perään. Siltä reissulta Muusa sai lisänimen ”nötkötin noutaja”.
Muusa haistoi kyllä riistan, silloin kun halusi. Pystykorvan kanssa oli kuitenkin aina varmempaa... |
Muusa oli loppuun asti nuorekas. Kymmenvuotiaana lenkkeillessämme ihmiset pysähtyivät jututtamaan meitä. ”Oi kun ihana, se on pentu vielä”. Tapasin sanoa, että ”on pentu, kymmenvuotias pentu”. Muusa oli aina pirteä ja pienen kokonsa vuoksi varmaankin hämäsi ikäänsä nuoremmaksi.
Hit the road ja pidetäänhän me mukavaa! |
Muusan viisaus sai melkein yli meneviä piirteitä. Välillä säälitti koiran puolesta kun se ymmärsi kaiken. Muusa sai nukkua sängyssä vieressämme jos halusi. Välillä yritimme mieheni kanssa ottaa uutta kurssia koiran kasvatukseen, varsinkin karvanlähtöaikoina. Puhtaita lakanoita vaihtaessamme puhuimme keskenämme, että otetaan nyt sellainen sääntö, ettei Muusa saa tulla sänkyyn... Koira kuunteli sujuvasti keskusteluamme ja yksi yö sujui nukkuen jossain näkymättömissä. Seuraavana iltana ilmestyivät ne puhuttelevat silmät sängyn laidalle. Että jos ihan vähän vain tähän reunalle tulisin. En aio haitata teitä yhtään, tässä reunalla jos saisin olla. Puolen tunnin sisään tapahtumat etenivät siihen malliin, että koira koki reviirikseen jo koko jalkopään ja puoli tuntia lisää niin se venytti raajansa täyteen mittaansa kertoakseen: ”tehkääpäs tilaa, tähän ei oikein sovi”.
Muusa ymmärsi puhetta. Suomen kieli
taittui ongelmitta. Kun mieheltä oli toinen villasukka hukassa ja
keskustelimme asiasta tyyliin ”missä se sun toinen sukka nyt
mahtaa olla”. Tuli koira hetken kuluttua sukka suussaan toisesta
huoneesta. Muusan herkkuhimoa oli helppo käyttää hyväkseen uusia
temppuja opetettaessa. Muusalle sai latoa tornillisen pipareita tai
joulutorttuja pään päälle. Niitä pidettiin paikoillaan kunnes
saatiin lupa nauttia herkuista. Niinpä ihmisille kävi välillä
haksahduksiakin. Kerran muistan Muusan jääneen makuuhuoneeseen
keksi kuononsa päällä. Aikaa oli kulunut arviolta tunnin verran
kun alati jaloissa pyörivää koiraa alkoi jo kaivata. Dooow, sanoi
mieheni ja palasi makuuhuoneeseen ihmettelemään yhäkö koira
siellä vapaa-käskyä odotteli. Kuolalammikot lattialla olivat
kasvaneet mittaviksi ja odotus palkittiin ruhtinaallisesti.
Kuuliaisempaa koiraa voi ihminen itselleen vain haaveilla.
Muusalla oli koko ikänsä hyväkuntoinen ja kiiltävä turkki. |
Tässä Muusaa nakitetaan juustonaksuilla istumaan ja odottamaan lupaa syödä. Suu on tungettu täyteen juustonaksuja ja nenän päälle ladataan samaa kamaa. Harmaata on kuonossa jo aika lailla. |
Voin kertoa, että tämä ei ole minun ideani. Jo pelkästään se, etten syöttäisi koirilleni juustonaksuja, mutta että niillä pitäisi koiraa tuolla tavalla "kiusata".
Koiran ennustettu elinikä on lyhyempi
kuin ihmisen. Niin se vain menee. Ottaessaan koirasta perheenjäsenen
ihminen sitoutuu koiran elämään pitkälle toistaymmentä vuotta.
Valitettava tosiasia on, että luopumisen aika tulee ennenpitkään.
Niin se kävi myös rakkaan Muusankin kanssa.
Muusan elämän loppu alkoi häämöttää
sinä syksyisenä lauantaina kun onnekseni olin kotona ja näin
koiran lyyhistyvän lattialle ja vinkaisevan. Koira jähmettyi
paikoilleen ja tiesin välittömästi jotain olevan pahasti pielessä.
Sen jälkeen Muusa ei enää halunnut liikkua. Ihan saman tien olin
vakuuttunut, että suorin tie lääkäriin on paras tie. Mieheni oli
metsästysreissulla merellä tiettömien taipaleiden takana eikä
minulla ollut autoa käytettävissäni. Taksi, jonka tilasin paikalle
epäröi ottaa koiraa kyytiinsä. Tulee muka karvaa autoon.
Tuleeko jaloissani etupenkillä makaavasta elottomasta koirasta
karvaa autoon asiakkaita häiritsevästi... No, kyllä se kuljettaja
perillä pieneläinklinikalla sitten totesi, että koira on oikeasti
sairas.
Pääsimme saman tien lääkärille ohi
jonon ja onneksi saimme ammattitaitoista hoitoa. Sain heti tiedon,
että kyseessä on vakava tilanne ja Muusalla on pernakasvain
revennyt. Ainoa mahdollisuus jäädä henkiin olisi leikata saman
tien. Se olikin ainoa ajatukseni siitä eteenpäin. Muusa oli
pelastettava kaikin käytettävissä olevin keinoin. Enhän ollut
ajatellut, että rakkaani menisi muille maille. En vain ollut
lainkaan valmistautunut asiaan ja nyt olin tilanteen edessä.
Luopumisen aika kolkutteli olkapäälle, mutten ollut valmis
luopumaan.
Muusa siis leikattiin ja mieskin pääsi
saaresta klinikalle herättelemään koiraa nukutuksesta. Herkkujen
nimiä luetellessa koira vähitellen kiinnostui ympäristöstään ja
elinvoimat palautuivat kannattelemaan heikkoa kehoa. Muusa oli tosi
reipas herättyään ja pääsi saman tien kotiin. Lääkäri totesi,
että näitä pernan postoja on tehty ja koirat ovat eläneet
muutaman kuukauden ilman pernaa. Siitä lähti sopeutuminen
ajatukseen, että Muusa olisi muutaman kuukauden sisään poissa.
Kotiin päästyämme Muusa alkoi toipua
hirmu reippaasti. Kaikki meni hyvin, kunnes seuraavana päivänä
Muusan kunto romahti ja koira alkoi läähättää. Olin aivan varma,
että kyseessä olisi sisäinen verenvuoto. Läähätys vain
lisääntyi ja epätoivon tuska myös soittaessani eläinlääkäreille
ja tuttavien tuttaville, eikä kukaan pystynyt ottamaan Muusaa
vastaan pyhäpäivänä. Niinpä viimein Viikin yliopistollinen
eläinsairaala lupautui ottamaan meidät vastaan ja säntäsimme
kohti Viikkiä tuhatta ja sataa. Auton nopeusmittarin lukemaa ei
uskalla ääneen kertoa, mutta huomattavan kovaa tuli mentyä.
Silmieni limakalvolle on piirtynyt
ikuisiksi ajoiksi kuva Viikin eläinsairaalassa kärryjen päällä
kuljetettavasta Muusasta pää alaspäin painuneena katse haparoivan
pälyilevänä ja olemus kipeänä. Silloin luulin katsoneeni Muusaa
elävien kirjoissa viimeistä kertaa.
Muusa oli tarkkailtavana Viikissä
vuorokauden ja sen jälkeen saimme hakea rakkaamme kotiin. Muusa
palautui elämään omaa normaalia elämäänsä. Meille oli annettu
elinikäennusteeksi muutamia kuukausia. Muusa elää porskutti sen
jälkeen noin puolitoista vuotta. Määränpäänsä hän kohtasi
eräänä toukokuisena päivänä. Vuosi oli 2008 ja Muusalle oli
karttunut ikää jo 14v. Ikä oli lukuna kunnioitettava, mutta
jokainen vuosi ja hetki olivat minulle ja Muusalle ainutlaatuisia,
ajassa mittaamattomia hetkiä. Olimme saaneet kulkea yhdessä
kappaleen matkaa ja se kappale oli meille se ihan paras kappale.
Sinä kohtalokkaana päivänä olin sattunut tulemaan töistä kotiin normaalia aikaisemmin. Havahduin ihmettelemään verijälkiä lattialla. Koira oli vetämätön ja halusi vain maata. Tiesin heti jotain olevan vialla, mutten uskonut sen päivän jäävän viimeiseksemme. Lattialla oli verisiä klönttejä, tiesin niiden olevan koiran peräpäästä kotoisin. Muusa oli sairas ja hänet oli saatava lääkäriin mahdollisimman pian. Silloin kukkivat mirrinmintut takapihallamme ja otin viimeisiä valokuvia Muusasta kirsikkapuun kukkien alla. Koira oli tuskainen, mutta halasimme halaamasta päästyämme. Saimme ajan pieneläinklinikalle ohi jonon. Vastaanottohuoneessa lääkäri kertoi kohtutulehduksesta ja heikoista veren rauta-arvoista. Tiesin tien pään tulleen vastaan. Muusa oli pyörtynyt eteeni ulkona pissakäynnillä muutamaa päivää aikaisemmin. Muusan elämä oli tässä. Enää oli jäljellä muistot. Muistot ja kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olit ja että olit vieläpä niin mieletön koira. Eihän tälläisiä ole. Muusa, olit ja olet äitille rakas. Sydämeen menevä rakas ja tiedät sen siellä taivaassakin. Olen kiitollinen kaikesta kanssasi, kiitos rakas Muusa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti